Varoitus. Tämä postaus sisältää rehellistä tilitystä.
Vuosi kiipeilyideni osalta alkoi hienosti. Treenasin pitkästä aikaa jotain tavoitteellisesti Anton Johanssonin opeilla ja boulderkeskuksen valmennusryhmässäkin hikoilin. Kokeilin ensi kertaa jääkiipeilyäkin helmikuussa! Kiipeily, erityisesti boulderointi, maistui mansikkamannapuurolta, vaahtokarkeilta, siirapilta ja suklaakastikkeelta. Ajatukset greidin nostamisesta ja pitkistä kesäisistä ulkosessioista pyörivät mielessä. Pääsiäisen tuleva Fontsun matka jännitti ja innosti treenaamaan.
Oikeesti Fontainebleau on sitten ihan paska paikka. Älkää koskaan menkö.
Minä silti menin, seurassa mitä mainioimmassa. TTNC:n Tapani ja Mika, viime kesän Ahvenanmaan reissulta tässä blogissa tutuiksi tulleet Pauli ja Sanni sekä Juuso ja Anni olivat todistamassa MINUN, prinsessa SALLAn kurjaa kohtaloa - nilkan nivelsiteiden revähtämistä. Yhyy!! Kävi niin, että tipuin puolestatoista metristä toisen kiipeilypäivän viimeisellä reitillä ("oota, mä yritän vielä kerran") huonosti kahden päällekkäisen pädin saumakohdan päälle. Rojahdin koko painollani maahan vasemman nilkan jäädessä huonoon asentoon ja taittuessa väärään suuntaan. Huusin, itkin ja kirosin. Tapani piti nilkkaani ylhäällä ja rauhoitteli kun Paulin kylmäpussi sidottiin koipeeni.
Missä oli tämän lajin glamour ja tanssillinen kepeys, joita toisissa blogeissa hehkutetaan? Missä olivat notkeat, liikkuvat jalat ja huiskeat kädet Fontainebleaun bouldertaivaassa? Nopeat, kissamaiset venytykset seinällä hetkeä ennen putoamista, jota ei sitten kuitenkaan tule, kun atleettinen kroppa liimautuu hiekkakiven pintaan kärpäspaperin lailla! En vittu tiiä, oli vaan ärsyttävän läskin perunasäkkimäisen ruhon ja painovoiman kivulias yhteisvaikutus.
Turvonneen nilkan kera käväisin röntgenissä Fontainebleaun sairaalassa. Tukiaismaisen pöhöttyneessä nilkassa ei kuitenkaan luunmurtumia. Loppuloman vietin mm. ostoskärryissä, pyörätuolissa ja metsään kannettuna juoden siideriä pädillä. Vaikka neiti ei enää juuri noussut kiville, ahkera parasetamolin napostelu piti huolen maksa-arvojen noususta.
Sain apuvälineeksi kyynärsauvat, joilla linkutin reilut 6 viikkoa ennenkuin pystyin auttavasti käyttämään kantapäätä maassa. Nyt kävely on jo lähes normaalin näköistä ja kohtuullisissa annoksissa melko kivutonta. Kuluneet viikot ovat vierähtäneet mukavasti yrityksissä karkottaa kaikki vähäisetkin (kiipeily)kaverit luotani. Vollotukset tyyliin "menkää vaan kiipee, mää jään kotiin syömään banaania", "ai, oli hyvät kitkat? jaa... määpä olin vesijuoksemassa ja juttelin saunassa jalkasienestä yhden mummon kanssa, haluaisitko kuulla lisää" ja "%&%#¤##44%" ovat olleet tuttuja lausahduksia kypsän henkisen selviytymisprosessini aikana. En tosiaan ole mukava ja herttainen ihminen, joka loukkaantuessaan jaksaa olla yhtä hymyä hela tiden ja käyttäytyä nätisti. En siis odota tämän postauksen kommentteihinkaan hyväätarkoittavia voimahaleja ja tsemppauksia (ois silti kiva saada niitä, sniff yhyy, kun mulla on ollut kuitenkin aika vaikeaa!).
No oikeasti, ortopedin vähättelevä asenne tyyliin "ei sun nilkkavammas nyt kyllä mitenkään erityislaatuinen ole", niin ikään Fontsussa loukkaantuneen Mikan (pulleyrepeämä) antama vertaistuki, mun huono kykyni pysyä maan alimmassa alhossa (tai edes paikallaan) kovin pitkään (ihmisillä on oikeitakin ongelmia), 2 viikon mieletön Kalifornian reissu ja ystävät (niitä on jäljellä vielä muutama!) ovat pitäneet mut jotakuinkin järjissäni.
Loppukesästä toivon, että voisin juosta jotakuinkin kivuitta ja tuskailla niiden samojen kivien samoilla ongelmilla kuin aina ennenkin. Nilkan paraneminen jatkuu ja ennusteen mukaan aikaisintaan puolen vuoden kuluttua tapaturmasta nilkka on siinä kunnossa kuin ennen sitä. Ei musta mitään fitnesskissaa taida taikaiskusta kuoriutua esiin tänäkään kesänä mut jospa elämässä ois muutakin antoisaa kuin greidiennätysten tavoittelu (tän videon viimeiset 2 ja puoli minuuttia helpottaa myös vähän ja saa mut tuntemaan yhteenkuuluvuutta suurten kiipeilysankareiden kanssa).
Tapani voisi kirjoittaa vähän kiipeilyllisemmän postauksen Fontsusta kenties? Mies oli kyllä ihan liekeissä siellä ja teki monta älyttömän hienoa nousua. Myös Mika tykitti tosi hienosti loukkaantumiseensa asti. Kuvakooste kenties ainakin oisi paikallaan.
Vuosi kiipeilyideni osalta alkoi hienosti. Treenasin pitkästä aikaa jotain tavoitteellisesti Anton Johanssonin opeilla ja boulderkeskuksen valmennusryhmässäkin hikoilin. Kokeilin ensi kertaa jääkiipeilyäkin helmikuussa! Kiipeily, erityisesti boulderointi, maistui mansikkamannapuurolta, vaahtokarkeilta, siirapilta ja suklaakastikkeelta. Ajatukset greidin nostamisesta ja pitkistä kesäisistä ulkosessioista pyörivät mielessä. Pääsiäisen tuleva Fontsun matka jännitti ja innosti treenaamaan.
Minä ja iso käsivarsi keväältä. Luulen, että aamuisin pönttöön ähertämäni tuotos
on viime viikkoina ollut pelkkää lihasta, sen verran narukäsi olen nyt.
Oikeesti Fontainebleau on sitten ihan paska paikka. Älkää koskaan menkö.
Minä silti menin, seurassa mitä mainioimmassa. TTNC:n Tapani ja Mika, viime kesän Ahvenanmaan reissulta tässä blogissa tutuiksi tulleet Pauli ja Sanni sekä Juuso ja Anni olivat todistamassa MINUN, prinsessa SALLAn kurjaa kohtaloa - nilkan nivelsiteiden revähtämistä. Yhyy!! Kävi niin, että tipuin puolestatoista metristä toisen kiipeilypäivän viimeisellä reitillä ("oota, mä yritän vielä kerran") huonosti kahden päällekkäisen pädin saumakohdan päälle. Rojahdin koko painollani maahan vasemman nilkan jäädessä huonoon asentoon ja taittuessa väärään suuntaan. Huusin, itkin ja kirosin. Tapani piti nilkkaani ylhäällä ja rauhoitteli kun Paulin kylmäpussi sidottiin koipeeni.
Missä oli tämän lajin glamour ja tanssillinen kepeys, joita toisissa blogeissa hehkutetaan? Missä olivat notkeat, liikkuvat jalat ja huiskeat kädet Fontainebleaun bouldertaivaassa? Nopeat, kissamaiset venytykset seinällä hetkeä ennen putoamista, jota ei sitten kuitenkaan tule, kun atleettinen kroppa liimautuu hiekkakiven pintaan kärpäspaperin lailla! En vittu tiiä, oli vaan ärsyttävän läskin perunasäkkimäisen ruhon ja painovoiman kivulias yhteisvaikutus.
Turvonneen nilkan kera käväisin röntgenissä Fontainebleaun sairaalassa. Tukiaismaisen pöhöttyneessä nilkassa ei kuitenkaan luunmurtumia. Loppuloman vietin mm. ostoskärryissä, pyörätuolissa ja metsään kannettuna juoden siideriä pädillä. Vaikka neiti ei enää juuri noussut kiville, ahkera parasetamolin napostelu piti huolen maksa-arvojen noususta.
Etsi 5 eroavaisuutta. Ignooraa säärikarvat.
Sain apuvälineeksi kyynärsauvat, joilla linkutin reilut 6 viikkoa ennenkuin pystyin auttavasti käyttämään kantapäätä maassa. Nyt kävely on jo lähes normaalin näköistä ja kohtuullisissa annoksissa melko kivutonta. Kuluneet viikot ovat vierähtäneet mukavasti yrityksissä karkottaa kaikki vähäisetkin (kiipeily)kaverit luotani. Vollotukset tyyliin "menkää vaan kiipee, mää jään kotiin syömään banaania", "ai, oli hyvät kitkat? jaa... määpä olin vesijuoksemassa ja juttelin saunassa jalkasienestä yhden mummon kanssa, haluaisitko kuulla lisää" ja "%&%#¤##44%" ovat olleet tuttuja lausahduksia kypsän henkisen selviytymisprosessini aikana. En tosiaan ole mukava ja herttainen ihminen, joka loukkaantuessaan jaksaa olla yhtä hymyä hela tiden ja käyttäytyä nätisti. En siis odota tämän postauksen kommentteihinkaan hyväätarkoittavia voimahaleja ja tsemppauksia (ois silti kiva saada niitä, sniff yhyy, kun mulla on ollut kuitenkin aika vaikeaa!).
No oikeasti, ortopedin vähättelevä asenne tyyliin "ei sun nilkkavammas nyt kyllä mitenkään erityislaatuinen ole", niin ikään Fontsussa loukkaantuneen Mikan (pulleyrepeämä) antama vertaistuki, mun huono kykyni pysyä maan alimmassa alhossa (tai edes paikallaan) kovin pitkään (ihmisillä on oikeitakin ongelmia), 2 viikon mieletön Kalifornian reissu ja ystävät (niitä on jäljellä vielä muutama!) ovat pitäneet mut jotakuinkin järjissäni.
Minä Kaliforniassa nauttimassa rantaelämästä. Oon toi iso harmaa
lankuttaja tuolla takana, joka ei päässyt ihan rantakuntoon
Loppukesästä toivon, että voisin juosta jotakuinkin kivuitta ja tuskailla niiden samojen kivien samoilla ongelmilla kuin aina ennenkin. Nilkan paraneminen jatkuu ja ennusteen mukaan aikaisintaan puolen vuoden kuluttua tapaturmasta nilkka on siinä kunnossa kuin ennen sitä. Ei musta mitään fitnesskissaa taida taikaiskusta kuoriutua esiin tänäkään kesänä mut jospa elämässä ois muutakin antoisaa kuin greidiennätysten tavoittelu (tän videon viimeiset 2 ja puoli minuuttia helpottaa myös vähän ja saa mut tuntemaan yhteenkuuluvuutta suurten kiipeilysankareiden kanssa).
Tapani voisi kirjoittaa vähän kiipeilyllisemmän postauksen Fontsusta kenties? Mies oli kyllä ihan liekeissä siellä ja teki monta älyttömän hienoa nousua. Myös Mika tykitti tosi hienosti loukkaantumiseensa asti. Kuvakooste kenties ainakin oisi paikallaan.
Oi eeei Salla!! Todella harmillista kuulla. Voimia sulle oikeasti. Tiedän just eikä melkein miltä tuntuu. Mä jouduin v-99 olla vuoden pakko levosta kaikesta liikunnasta selkämurtuman takia. Se oli tuskaisin vuosi ikinä. Ja nyt keväällä taas ensimmäinen kiipeily vamma kun jännetuppi repesi oikeasta kädestä, ei se vieläkään 100% kunnossa ole. Hänkkejä ei kestä vielä, mutta aika hyvin voi kiivetä.
VastaaPoistaToivotaan sulle kaikesta huolimatta positiivisa päiviä, ja toivottavasti löydät nyt kiipeily jäähyllä jotain uusia asioita elämässä!!
hali